Rauhaa & rakkautta Kaakkois-Aasiaan <3

Imagine all the people living life in peace

img_2857-1
Vietnamilaisen lapsen taiteilema haave maailmasta, jossa kaikki elävät sopusoinnussa

Kaakkois-Aasia on nyky-kaksikymppisten The Destination. Minun sukupolveni matkasi Interreilaten ympäri Eurooppaa (oi niitä täpötäysissä italialaisjunissa vietettyjä nukkumattomia öitä, Kööpenhaminan päärautatieaseman taivaallisia suihkuja, saksalaiskonduktöörien vankkumatonta täsmällisyyttä ☺). Nykyään nuoret aikuiset itsenäistyvät koluamalla jo-hieman-liian-tuttua Thaimaata, syvästi buddhalaista Laosia, monikasvoista Indonesiaa, ylen kaupallista, liikennekaoottista Vietnamia

img_2826
Ho Chi Minh City, liikenteen hiljaisimpina tunteina

sekä Kambodzaa, joka yrittää epätoivoisesti päästä elämänsyrjästä kiinni parin verisen vuosikymmenen, kaaoksen, sisällissotien, hirmuhallitsija Pol Potin ja syvän korruption jäljiltä. Toki myös Myanmar (ent. Burma) ja Malesia kuuluvat monen reppureissaajan South East Asia -kohteisiin, mutta meillä ne jäivät väliin, koska aika ei vain niihin riittänyt (eipä oikein riittänyt edellä mainittuihinkaan, läpijuoksuksi meni..). (Niin, onhan toki Singaporekin Kaakkois-Aasiassa, mutta maa painii ihan eri sarjassa: on rikas, kansainvälinen, futuristisen ultramoderni ja steriili – siellä käväistiin syyskuussa.)

img_0822-1
Buddhalainen rauhanpuu Dalissa, lounais-Kiinassa

Olin tasan 30 vuotta sitten Sibelius-Akatemian Muka-kuoron kanssa keikkamatkalla Thaimaassa. Siis aikana ennen massaturismia. Silloin vielä kaikki oli jotenkin viatonta ja uutta. Tosin mielikuva viattomuudesta karisi Bangkokin strippausluolissa ja Pattayan baareissa – niissä keski-ikäiset länsimaalaiset äijät pyörittivät pikkuruisia thaiteinityttöjä ihan avoimesti. Silloin se kuvotti, mutta nyt, kun olen itse teinityttöjen äiti, prostituutioon pakotettujen lasten näkeminen myös itkettää ja raivostuttaa.

img_3883-1
Turistiversio thaimaalais-kambodzalaisesta tanssitaiteesta

Olen sielultani toimittaja; koko matkan ajan olen kysellyt oppailta, ”alkuasukkailta”, satunnaisilta keskustelukumppaneilta kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Käytännössä teen jatkuvasti syvähaastatteluja ☺. Niinpä tämänkään kirjoitelman havainnot eivät ole yksin omiani, vaan kunkin maan asioista oikeasti tietävien ihmisten pohdintoja. Kaakkois-Aasian ”haastattelujen” perusteella voin sanoa: nämä maat eivät todellakaan ole sopusoinnussa toistensa kanssa. On hämmästyttävää, mikä määrä kaunaa ja ennakkoluuloja on näiden maiden välillä.

img_3231-1
Phnom Penh, kansanmurhan aikaisen S21-vankilan sähköistetyt piikkilanka-aidat

Kiinassa tuli selväksi, että kiinalaiset ylenkatsovat vietnamilaisia. Vietnamilaiset pelkäävät ja vihaavat kiinalaisia – syyt kuultuani ymmärrän sen hyvin. Vietnamilaiset ylenkatsovat kambodzalaisia, jotka puolestaan pelkäävät ja vihaavat vietnamilaisia. Kambodzalaiset eivät pelkää Kiinaa ihan yhtä paljon kuin vietnamilaiset, koska maiden välissä on puskurina rauhaa rakastava Laos. Laosilaisten kanssa en ehtinyt vain viisituntisen Laosin-pikavisiittimme aikana juttusille, mutta vaikuttaa siltä, että ylen kommunistisella Laosilla ja Kiinalla on hyvät välit – myös Neuvostoliiton (!) liput liehuvat joka puolella maan pääkaupunki Vientianea.

img_1839
Laura, Sanni ja laosilaisia munkkeja Vientianessa

Kun koko tämä maiden välinen vihakuvio selvisi minulle, huokaisin kambodzalaisystävilleni: ihanaa, että Thaimaassa asiat ovat kunnossa. Kamut kertoivat heti, ettei se nyt aivan niinkään ole; siitä lähtien, kun Thaimaata superpitkään hallinnut vanha kuningas vähän aikaa sitten kuoli, on Thaimaa elänyt sisällissodan pelossa. Nuori kuningas kun on tunnettu playboy, johon kukaan ei luota. Sotilasvallankaappauksen uhka on todellinen – näin kertoi mm. thaimaalainen nuori nainen, johon tutustuimme Vietnamissa. Sitä paitsi Kambodzan ja Thaimaan rajalla on nyt ammuskeltu. Kuulimme asian tuoreeltaan, kun pidimme workshopin Siem Reapissa kambodzalaisten sotilaiden, entisten lapsisotilaiden lapsille; lasten isät olivat lähteneet Thaimaan rajalle ”viidakkoleirille”.

img_2905-1
Jenkkipanssarivaunu Vietnamissa

Kaakkoisaasialaisten suhtautuminen USA:laisiin on varsin ristiriitainen. Vietnamissa ”American War” on edelleen vahvasti esillä, ymmärrettävistä syistä ihan progandamaisissa mittasuhteissa. Näimme läheltä, mitä sota teki Vietnamille, kun vierailimme Ho Cho Minh Cityn (: ent. Hanoi) syvästi järkyttävässä War Remnant Museumissa sekä Vietcong-sotilaiden rakentamissa tunneleissa. Ryömimme tunneleissa, jotka oli varta vasten levennetty, että me isot länsimaalaisetkin (juuri ja juuri) mahdumme niihin.

img_2900-1
Vietcongin tunneli, alkuperäismitoissaan

Sitä ei Vietnamissa kerrottu, että USA pommitti, maamiinoitti ja tuhosi kemiallisin asein samaan aikaan myös Vietnamin itänaapuria Kambodzaa. Asia selvisi Kambodzassa – siellä workshoppiimme otti osaa poika, joka syntyi USA:n kemiallisten aseiden takia yksijalkaisena ja muutenkin keholtaan vammaisena. Myrkkyjä, erityisesti hirvittävää ”Agent Orangea” on edelleen luonnossa, maamiinoja samoin. Niinpä periaatteessa 70-luvun alussa loppunut ”Amerikan sota” tulee tappamaan ja vammauttamaan vielä tuhansia kaakkoisaasialaisia.

img_2864
Lukuisia palkintoja voittanut kuva lapsista sodan jaloissa: Vietnamiin Hoi Anin kaupungin lähelle on juuri pudotettu napalmipommi, lapset juoksevat pakoon… 

Aivan oma lukunsa on Kambodza. Maa oli keskellä hirveitä sotia yli 20 vuotta, 60-luvun loppupuolelta vuoteen -89. Maan historia on kärsimyksen historiaa: Amerikan ja Vietnamin sota 60-luvun lopulta vuoteen -75 -> Pol Pot kansanmurhan aikakausi 75-79 -> sisällissota 79-89. Nykyään maata hallitsee syvästi korruptoitunut, kambodzalaisten vihaama pääministeri; kuningas on pelkkä nukkehallitsija. Maassa on kahden vuoden päästä vaalit. Monen kambodzalaisen pelko on, että kun pääministeri väistämättä häviää vaalit, hän pitää armeijan avulla vallan itsellään, mutta nuori sivistyneistö ei siihen taivu – ja niin alkaa jälleen sisällissota.

img_2859
Peace, love & understanding; War Remnant Museum, Ho Chi Minh City, Vietnam

Kirjoitan myöhemmin erillisen päivityksen Kambodzasta. Maa on niin hämmentävä, maan historia niin hirvittävä, kuulemani elämäntarinat niin järkyttäviä, että joudun sulattelemaan tätä maata vielä hetken aikaa. Tämän voin jo kertoa: hyväntekeväisyyjärjestömme Anna Hyvän Kasvaa ry:n ensi kevään konsertissa (Seinäjoki-sali su 26.3. klo 15) kerätyt varat ohjataan kambodzalaisten lasten elämän parantamiseen.

img_3212-1
Kyltti kansanmurhan aikaisessa S21-vankilassa

Kaakkois-Aasia on siis hämmästyttävä sekamelska vihaa ja kaunaa. Ja näihin maihin me turistit vyörymme jatkuvana virtana, kokeaksemme ”ihanan, hymyilevän Kaakkois-Aasian”. Mutta Kaakkois-Aasia on paljon muutakin kuin äärettömän ystävällisiä, siroja ihmisiä, uskomatonta luonnonkauneutta, muutaman dollarin maksavia lempeitä hierontoja, eksoottista ruokaa, sikahalpoja night marketteja ja turisteille siloteltuja versioita paikallisesta kulttuurista. Turistibisnes kukoistaa, mutta todellisuus on hyvin kaukana siitä, mitä meille turisteille tarjoillaan; todellisuutta ovat toivoton köyhyys, epätasa-arvo ja epätoivo. Iloisten hymyjen takana on valtava määrä piilotettua ahdistusta.

img_3400-1
Lootuskukkia kauppaava poika Siem Reapissa, Kambodzassa

Onko oikein, että turistivyörymme kohdistuu näihin maihin – auttaako se ketään muita kuin jo ennestään turistibisneksellä rikastuneita? Olisiko parempi, jos turistimassat katkeaisivat edes hetkeksi ja maiden välisiin ongelmiin puututtaisiin YK:n toimesta (ei todellakaan maailmanpoliisi USA:n toimesta!!). Vai pystyisikö mikään taho oikeasti auttamaan näitä maita? Jääkö kaikki vapaaehtoistyötä tekevien yhdistysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan – jotka nekin ovat kaikesta hyvästä tahdostaan huolimatta useimmiten syvästi korruptoituneen nykyhallinnon välikappaleita.

img_3834-1
Laura ja kambodzalainen pikkupoika (taustalla Sanni :))

 

Miksi blogi tästä aiheesta? Koska todella moni vietnamilainen ja kambodzalainen kertoi sydäntä särkevästi ahdistuksestaan, siitä, miten kaikki nämä jännitteet vaikuttavat jokaisen elämään. Myötäelin vahvasti heidän tuskaansa. Nämä jo ennestäänkin paljon kärsineet ihmiset ansaitsisivat paljon helpomman elämän, vihdoinkin rauhaa ja rakkautta.

img_3222
“American War”, vietnamilaisia lapsisotilaita

Minun ikäiseni Suonille – jonka hurjan elämäntarinan kerron sitten Kambodza-blogissani – annettiin 14-vuotiaana kaksi vaihtoehtoa: joko hänet tapetaan tai hän suostuu lapsisotilaaksi. Suon halusi pysyä hengissä, niinpä hän suostui lapsisotilaaksi – ja alkoi kiduttaa ja tappaa maanmiehiään. Siinä iässä minä pyörin kaiket päivät kavereiden kanssa, kävin kuoroharkoissa, koin ensi-ihastumisen, haaveilin päivät pitkät – nautin huolettomasta, helposta elämästäni täysin siemauksin – olinhan lapsi.

img_3735-1
Imagine-workshop Siem Reapissa, Kambodzassa

Suon kuunteli, kun opetin Imagine-laulua entisten lapsisotilaiden lapsille. Suon liikuttui laulusta sydänjuurin; hän sanoi, että vasta nyt hän ymmärtää, mikä laulun sanoma on – nyt, kun menneisyyden haamut, kiduttamisen ja tappamisen muistikuvat piinaavat häntä joka päivä.

img_3791-1

”Imagine there´s no countries, it isn´t hard to do.
Nothing to kill or die for, and no religion too.
Imagine all the people living life in peace.”

 

Hanne ❤

img_3663-1
Angkor Wat, Siem Reap, Kambodza
Advertisements

Kiina – raivostuttava ja hurmaava

img_1667
Himalajalla!
img_1468
Kahden askeleen päässä hurjan rotkon reunasta :/…

Kiina.

Raivostuttava ja hurmaava. Teräksisen kylmä ja lämpöä huokuva.

Hämmentävä sekoitus sekamelskaa, järjestystä, häikäilemätöntä kapitalismia ja äärimmäisen tarkkaan valvottua kommunismia. Ultramodernia ja ikivanhaa. Maailman suurin, 1,3-miljardinen kansa, joka ei osaa antaa tilaa, jonottaa, ottaa muita huomioon, hillitä äänenkäyttöään, rykiä tai yskiä fiksusti, pitää röyhtäilyjään edes kohtuuden rajoissa tai sulkea vessan ovea asioidessaan. Ja silti: kansa, jolla on pistämätön (usein sarkastinen) huumorintaju, hurja innovatiivisuus, terävä havaintokyky, valtava vitaalisuus, pistämätön esteettinen lahjakkuus kuvataiteissa, spektaakkelimaisen valtavissa laulu-soitto-taide-akrobatiaesityksissä, loppumaton valikoima herkullisia ruokia. Ja hurja, uljas, pitkä historia. Maa, jonka talouskasvu on hurjat 10% vuodessa – niinpä Kiina on tällä hetkellä maailman toiseksi suurin talousmahti, pian jo suurin.

IMG_0399.JPG
Tian´anmenin aukion laidalla, Kielletyn kaupungin sisäänkäynnin luona: Jättimäinen, Ylistetty Puhemies Mao

Minulla on siis erittäin ambivalentti olo tämän maan suhteen. Oikeastaan ihan hyvä, että olen ollut 12 päivää nettipimennossa, sillä sen tuloksena on ollut aikaa miettiä tätä maata vähän syvemmin – mietelmäni ovat ehtineet upota ja hautoa. Niin, Kiinassahan eivät toimi google, gmail, facebook ymym ilman erityistä ladattavaa, puolilaitonta VPN-systeemiä, jota en jaksanut alkaa selvittää. Siis sen takia 12 päivän facebook-paasto, Herregud. Minulla, fb-addiktilla!!

IMG_1579 1.JPG
Shangri-lan isoin buddhalaisstupa yövalaistuksessa

 

 

Kaksiviikkoinen Kiinan-pulahduksemme alkoi kahdella Hongkongin-päivällä. HK kuuluu teknisesti Kiinaan, mutta on käytännössä lähes kaikessa irti emämaastaan. Itse asiassa hongkongilaiset ovat syvästi loukkaantuneita, jos heitä sanoo kiinalaisiksi. HK on täynnä kapitalismia, yksityisyrittäjyyttä, turismia, brittiläisittäin pehmennettyä kiinalaisuutta. Ja englanninkielen taitoisia alkuasukkaita.

Hyppy Hongkongista varsinaiseen Kiinan-Kiinaan on jättimäinen. Yhtäkkiä seisot Pekingin lentokentällä, ihmettelet kiinankielisiä kylttejä, et tiedä, minne pitäisi mennä tai mitä tehdä.. Onneksi etukäteen tilaamanne taksikuski saapuu vihdoin (myöhässä) paikalle ja alkaa sitten kyyditä teitä kohti majapaikkaanne läpi 35-miljoonaisen (!!!) Pekingin kiinankielisten neonkylttien, järkyttävien ruuhkien, saastesumun, tuhansien autojen, pyörien ja mopojen… Lopulta istutte turvassa ihan keskellä Pekingin historiallisinta aluetta, airbnb-majapaikaksi muutetussa ikivanhassa, perinteisessä hutong-pihapiirin asunnossa  – helpotuksen huokaus!

IMG_0148.JPG
Pekingin smogia

Päätimme ottaa härkää sarvista, olla rohkeita ja sukeltaa täysillä Pekingin elämänmenoon täydellisestä kielimuurista ja kaikesta (lähes) alien-meiningistä huolimatta.

Niinpä ahmimme Pekingissä, kuten koko UnelMatkan ajan, mahdollisimman paljon elämyksiä mahdollisimman lyhyessä ajassa (kyllä: todella uuvuttava tapa matkustaa).

Viisiöisen vierailumme aikana:

-olimme katsomassa sekä Peking-ooppera- että akrobatiaesityksen

IMG_0335 1.JPG
Peruspyöräilijöitä akrobaattiesityksessä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-olimme 3D-elokuvissa Kiinan suurimmassa elokuvateatterissa, valtavassa kapitalistisessa Joy City –kauppakeskuksessa

IMG_0455.JPG
Ihme kyllä, saatiin tuosta elokuvalistasta selvää 🙂

-tutustuimme Temple of Heaveniin ja sen voimistelijoita, tanssijoita, venyttelijöitä, kuoro- ja orkesteriesityksiä, sulkajalkapallonpelaajia kuhisevaan puutarhaan

IMG_0928 1.JPG
Puistoissa on joka päivä koko kansan tanssit :)!

-pällistelimme maailman suurinta aukiota, Tian´anmeniä (ja kerroin lapsille tuon aukion verisestä historiasta)

-kahlasimme (suurinpiirtein kokonaan) läpi jättimäisen Kielletyn kaupungin

IMG_0442.JPG
Kielletty kaupunki, maailman isoin palatsialue

 

IMG_0173 1.JPG
Laura ja Sanni Kiinan muurilla 🙂

-patikoimme legendaarisella Kiinan muurilla (joka muuten EI näy kuuhun!)

-shoppailimme piraatti- ja-Kiinan-tuotetavaratalossa

-pidimme neljä pientä workshoppia yksityisessä Little Oak Kindergartenissa

 

 

IMG_1672.JPG

 

 

-söimme monta herkullista kiinalaisateriaa

-käytimme metroa lukemattomia kertoja

-kuuntelimme airbnb-isäntäparimme supersarkastisia kommentteja, välillä hieman pala kurkussa..

-opimme kokkaamaan kiinalaisista kiinalaisinta ruokaa, dumplingeja: taikinanyyttejä, jonka sisällä on yleensä lihaa, meidän tapauksessamme tietenkin vihanneksia..

Sanomattakin selvää on, että olimme rättiväsyneitä, kun raahustimme Peking-elämystehtaan jälkeen lentokentälle ja lensimme kolmen tunnin ja 2400 km:n päähän Kiinan lounaiskulmaan, tämän jättimaan kauneimpana pidetyn provinssin Yunnanin pääkaupunkiin, ”vain” 7-miljoonanaiseen Kunmingiin.

IMG_0480.JPG
Matkalla Pekingistä Kunmingiin

Yunnanin viikon aikana tehokkuutemme lisääntyi entisestään :):

-pidimme eräässä Yunnanin International Schoolilla kaksituntisen workshopin. Heti koulun ovella bongasimme ison julisteen, jossa mainostettiin workshoppiamme, ja meitä oli vastassa rehtori ja arvokas vastaanottotoimikunta. Workshoppiin osallistui koko oppilas- ja opettajakunta. Paineita! Mutta hyvin meni :), ja Imaginea laulettiin taas…

IMG_0485 1.JPG

IMG_0501 1.JPG
International School, Kunming: “GREETINGS FROM KUNMING

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiersimme viikon verran Yunnannin highlightseja oman yksityisen oppaamme kanssa. Tuon viikon aikana:

*kävimme monessa maailmanperintökohteessa, mm. “Stone Forestissa”, jonka ihmeelliset kalliot olivat Avatar-elokuvan ilmassa kelluvien kallioiden esikuva

*näimme tajutonta luonnonkauneutta kaksipäiväisen, fysiikkaamme koettelevan, huiman Himalajan-patikkareissumme aikana

img_1488-1
Himalajalla ❤
IMG_1420 1.JPG
Tiger Leaping Gorge, Himalaja, korkeus 3200 metriä 🙂 Jade Dragon Mountainin ja Haba Mountainin välissä, alhaalla virtaa maailman neljänneksi suurin joki, hurja Yangtse
img_1358
Haba Mountainin rinteellä kiemurteleva tie

*ihailimme alkuperäiskansoja etnoasuissaan – moni käyttää edelleen päivittäin värikästä kansanpukua

IMG_0729 1.JPG
Perinteinen yunnanilaispihapiiri

*herkuttelimme maalaistorin tuotteilla, mm. riisimaitojäätelöpuikko on NAM!

IMG_0708.JPG
Säälimme näitä torilla myytäviä, henkitoreissaan olevia kalaparkoja :((
IMG_1767 1.JPG
Torin mausteherkkuja

*lumouduimme tiibettiläiskulttuurista Tiibelin ja Kiinan rajamailla Shangri-lassa: laiduntavia jakkeja, kansanpukuisia tanssijoita iltaisin aukioilla, ystävällisiä munkkeja, herkullisia perinneruokia – ja lumisadetta, maailman katolla Himalajalla kun oltiin, 3300 metrin korkeudessa!

img_1002-1
Shangri-la:n upeat katot
IMG_1653 1.JPG
Tiibettiläismummeli kansantanssimassa (joka ainoa ilta!)

*haltioiduimme maailman toiseksi suurimmassa buddhalaisluostarissa Songzanlinissä Shangri-lassa

IMG_1719 1.JPG
Songzanlinin buddhalaisluostari, maailman toiseksi suurin

*palelimme Himalajan pakkasyössä, onneksi sentään sähköpeittojen alla 🙂

*pyöritimme maailman suurinta, valtavaa rukousrullaa yhdessä 10 kiinalaisen kanssa

*kävimme läpi pari perusteellista teeseremoniaa: toinen maailman maineikkaimmassa pu´er tee-talossa, toinen oolong-teetalossa

IMG_0961 1.JPG
Teeseremonia maailman parhaassa pu´er-teetalossa

*matkustimme kiinalaisten kanssa paikallisbusseissa – olimme Kiinan-reissumme ajan melkein joka paikassa ainoat länsimaalaiset

img_1029-1
Jaa-a, mitähän tuokin kyltti tarkoittaa?

*otin kaksi mielenkiintoista hieronta- ja kuppaussessiota; hurjaa oli, ja tehokasta, lähestulkoon armotonta.

IMG_1782 1.JPG
Jalkapohjien kuppausta..
img_0896
..ja selän kuppausta :/

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja tällaista jäi käteen / huomattiin / elämöitiin Kiinassa:

*Hämmästelimme kiinalaisten vanhusten vetreyttä: kaikki puutarhat pursusivat 70-80-kymppisiä ikinuoria, jotka voimistelivat, venyttelivät, tanssivat paritansseja, tekivät spagaatteja ymym – aivan ällistyttävää!!

*Yllättäen omaan mainiot tinkimistaidot – kaupustelijamuoreja oikein nauratti, kun tinkasin kaikista hinnoista pois 80-90%

*Iloitsimme päiväkodin ja kansainvälisen koulun aktiivisista, onnellisista, vapautuneista lapsista – Kiina ei näköjään olekaan pullollaan systeemin nitistämiä ihmisenalkuja

img_0677
Vegetaristin unelma 😉

*Havaitsimme, että vegeruoka ei ole ihan helppoa löytää Kiinassa – ja vegeruoissakin on usein sianlihaa ”koska kokki haluaa ilahduttaa”. Lihansyönti kun on vaurauden merkki 😉

*Länsimaisten elokuvien lippujen hinnat ovat Kiinassa ihan Suomen luokkaa, huh

*Kiinassa, jossa valtaosa vessoista on reikä lattiassa –versioita, laitetaan vessapaperi käytön jälkeen aukon vieressä olevaan roskikseen. Koville otti, mutta taivuimme lopulta tuohon käytäntöön

IMG_0477.JPG
Joskus harvoin löytyi länsimaisia vessoja – ja niissä oli pöntökäyttöohje ;))

*Pekingin metrosysteemi on varmaan maailman helpoin – parin pvn harjoittelun jälkeen surffailimme metrossa kuin paikalliset

*Kiinassa ei pärjää englanninkielellä. Ei kerta kaikkiaan. Edes miljoonakaupunkien lentokenttien infossa ei ymmärretä yksinkertaisia kysymyksiä. Todella turhauttavaa. Vasta viimeisenä päivänä ymmärsin: turha minun on yrittää puhua englantia, voin aivan yhtä hyvin yrittää selvittää asiani puhuen leviää pohojalaasta :). Ja kun joskus joku puhuu englantia, tai löytyy englanninkielisiä viittoja/selityksiä, on kieli “chinglishiä”: käsittämätöntä kiinan ja englannin sekasikiötä

IMG_0691.JPG
Torimummo

*Kiina, ainakin sen itäosa, on todella moderni. Ihmisillä on aivan samanlainen kännykkäriippuvuus kuin länsimaissakin. Whatsappia ei käytetä, mutta Kiinalla on oma versio sosiaalisesta kanssakäymisestä: WeChat. Liityin siihen minäkin, että voin pitää helpommin yhteyttä uusiin Kiinan-ystäviini.

*Ihmettelimme tämän tästä ihmisten käyttäytymistä – – taitaa olla maailman tylyin ja ylikävelevin kansa. Ja silti: kun olet sitkeän ystävällinen ja valoisa, saat täälläkin lähes aina kovan pinnan murtumaan ja palkaksi iloisen hymyn 🙂

IMG_0840 1.JPG
Lauran kanssa Yunnanin Dalissa, ripustamassa buddhalaista onnenamulettia puunoksalle
IMG_1545.JPG
Tyypillinen chinglish-lause ;))

 

 

img_0756-1
Ovemme Kiinaan sulkeutui, aukeaakohan enää ikinä?

*Onnensäteitä*

UnelMatkasta on jäljellä enää neljäsosa! Tasan kuuden viikon päästä, 2.1.2017 alkaa vuorokauden mittainen kotimatkamme Phnom Penh –> Ho Chi Minh City –> Doha –> Helsinki -> Seinäjoki.

Viime viikko Fijillä oli koko matkan rauhallisin ja harmonisin. On vihdoin ollut aikaa pysähtyä, muistella, ihmetellä matkaamme. Takana on nyt 143 päivää täynnä elämää ja elämyksiä, unohtumattomia kokemuksia, monenlaisia maisemia erämaista valtameriin, lumihuippuisista vuorista sademetsiin. Paljon iloa, ihmeellisiä sattumuksia, toki jonkin verran harmiakin. Mutta ennen kaikkea satoja kohtaamisia ihanien, avoimien, lämpimien, rakastavien ihmisten kanssa. Olemme suunnattomien onnekkaita, koska olemme saaneet roppakaupalla uusia ystäviä. Todennäköisesti suurin osa kohtaamistamme ihmisistä katoaa pikkuhiljaa hyvien muistojen joukkoon, mutta toivottavasti sentään osa jää elämäämme pysyvinä ystävinä.

IMG_6958.JPG
Love, love, love… uusia ystäviä kuin simpukoita uusiseelantilaisrannalla 😉

Tähtihetkiä, onnenpisaroita on ollut hurjan paljon, ja lisää on varmasti tulossa niinä 43:na päivänä, joina vielä UnelMatkamme. Niitä odotellessa jaan tässä kanssanne kuusi jo koettua onnensädettä – tekstin lomassa on roppakaupalla kuvia erityisesti Fijiltä – ahh!

IMG_8260.JPG
Meidän paratiisilomasaari Leleuvia, Fiji

 

Harare, Zimbabwe: Dzikwa Centerin lapset ja nuoret

Teimme heinäkuun ajan vapaaehtoistyötä Dwikwa Centerissä, aids-orpojen keskuksessa. Minä harjoitutin Dzikwan kuoroa, tytöt opettivat lapsille englantia ja auttoivat läksyjen kanssa. Jokainen meistä neljästä rakastui Dzikwan lapsiin ja nuoriin. 400 ihanaa ihmisenalkua, pientä suurta persoonaa, täynnä oppimishalua, uskoa tulevaisuuteen, iloa, valoa, hyväksyntää. Kaikesta surusta huolimatta, jota he olivat jo lyhyen elämänsä aikana kokeneet.

IMG_5423.jpg
Laura & Dzikwan lapsia

Nämä ihmisentaimet, joilla oli niin huonot lähtökohdat onnelliseen elämään, saavat kahden suomalaisen, Oili Wuolteen ja Seppo Ainamon ansiosta uuden elämän, toivoa ja rakkautta. Joka kerta, kun ajoimme Dwikwa Centeriin rutiköyhän Dziwarasekwan kaupunginosan läpi, juoksi auton vierellä lapsilauma, joka huusi ratkiriemuissaan: ”SEPPOOO, SEPPOOO, SEPPOOO!”. Seppoa ja Oilia todella rakastetaan Dzikwassa! Oli suuri ilo ja kunnia saada olla osa ”Dwikza Crewta”. Toivottavasti tulemme joskus takaisin, viimeistään juhlimaan sitä, kun kummitytöksi adoptoimamme yhdeksänvuotias Makanaka-tyttönen valmistuu unelmiensa ammattiin: pilotiksi!

IMG_5434.jpg
Kummityttömme Makanaka Sannin ja Marian kanssa

 

Lusaka, Sambia: ilta sambialaisystäviemme kanssa Kalingalingassa, pimeässä loistavan tähtitaivaan alla

Mielettömän upea Zambian Vocal Collection –lauluyhtye on majaillut kotonamme kolmeen otteeseen Suomen-kiertueittensa aikana. Niinpä ZVC:n laulajista on tullut meille rakkaita ystäviä. Nyt vihdoin tapasimme heidät Sambiassa, vierailimme jokaisen ystävämme kodissa. Vietimme paljon aikaa yhdessä, joka hetki oli kullanarvoinen, yhtä juhlaa :).

IMG_6407.jpg
Laura, Frank, Maria, Kelvin, Hanne & Sanni Lusakassa

Viimeinen Lusakan-iltamme oli muistorikkain. Aluksi Maria, Sanni, Laura ja ZVC nauhoittivat yhdessä palan Imaginea Obrinen äänitysstudiossa – tytöt saivat olla osa ZVC:tä! -, sen jälkeen Kelvinin perhe valmisti meille perinteisen sambialaisen aterian. Nautimme tuon herkkuaterian Kelvinin kotitalon takapihalla, pilkkopimeän Kalingalingan köyhälistökaupunginosan keskellä, tähtitaivaan alla, heinäsirkkojen siristessä. Frank ja Kelvin toimivat tarjoilijoina Kennedyn näppäillessä kitaraa, Zaccin ja Martinin hassutellessa tapansa mukaan. Ilta oli täynnä lämpöä, naurua, rakkautta. Koko reissun parhaita iltoja. Toivomme todella, että ZVC:n ensi kesäksi kaavailema Suomen-kiertue toteutuu ja saamme taas iloita jälleennäkemisestä.

IMG_8945.JPG
Lauran tukka liehuu fijiläisveneen kyydissä 🙂

 

Cape Town, Etelä-Afrikka: kiipeäminen Lion´s Headille

Let´s face it: ikä ei tule yksin. Kroppa kangistuu vuosi vuodelta, ellei noudata tunnollisesti jotain supertehokasta vetreytysohjelmaa. Minun jäseneni ruostuvat rauhassa, sillä olen aina menossa: kiinni kuoroharkoissa, musikaalitreeneissä, kokouksissa, palavereissa. You name it. Todellakin: aina. Joten päätös kiivetä Cape Townissa Pöytävuoren vieressä nököttävälle korkealle, pelottavan jyrkälle Lion´s Head-vuorelle vaati sisua – – kuinkahan minä vetreyttämätön siitä selviäisin?

IMG_5506.PNG
Kauhistunut hanne (Sydneyssä)

Tiesin, että nousu on jyrkkä, mutta urakan rankkuus yllätti. Huhhuh. Laitoin koko viisikymppisen energia-arsenaalini peliin, puuskutin ja puhisin, yritin asetella koipiani tarkasti vuorenrinteeseen merkattuihin askelmiin. Katselin kaihoten, kun Sanni ja Laura hyppelivät vuorenrinnettä ylös kuin vuorikauriit, kiipeilivät vuorenrinteen jyrkimpiin kohtiin pultattuja rautatikkaita myöten kohti korkeuksia ihan höyhenenkeveinä. Minä seurasin perässä yhä hitaammin ja hitaammin. Hieman ennen huippua tirautin itkunkin, koska olin täysin uupunut ja pelkäsin luiskahtavani alas jyrkkää rinnettä. Harvoin pelkään, mutta silloin pelkäsin ihan tosissani. Minä, joka olen sentään aika vaivattomasti valloittanut Kilimanjaron (no joo, 25 vuotta sitten..).

IMG_8083.JPG
Laura tiirailee Table Mountainia  Lion´s Headin huipulta

Mutta huipulle pääsin lopulta minäkin, ja maisemat Cape Townin yllä, Table Mountainin vieressä olivat aivan mielettömät. Fiilikset sitäkin paremmat. Kaiken sen tuskan arvoista, todellakin. Voitin haasteen, voitin itseni. Opin: välillä kannattaa vetää itsensä äärirajoille – – ja sen jälkeen voi etsiä yhä korkeampia haasteita :)!

IMG_8106.JPG
Cape Townin yllä uhoava vetreytynyt hanne
IMG_8126.JPG
Lai, Sai, Hai & Table Mountain

 

Auckland, Uusi-Seelanti: meidän kansainvälinen WWOOF-perhe

Maailmanlaajuinen Willing Workers on Organic Farms –organisaatio välittää vapaaehtoistyön tekijöitä luomutiloille. Me päätimme kokeilla WWOOFaamista Uudessa-Seelannissa. Löysin meille sopivan WWOOF-kohteen jo keväällä: luomupuutarhansa kanssa apua tarvitseva Mary Mathews, Aucklandin esikaupungissa Glenfieldissä asuva 76 v. rouva, joka kertoi WWOOF-profiilissaan soittavansa viulua, selloa, kontrabassoa, pianoa, laulavansa kuorossa jne jne – täydellistä :)! Mutta ennen kaikkea: Maryn profiilikuvasta suorastaan loisti lähimmäisenrakkaus. Kirjoitin Marylle, kerroin meidän perheestä ja UnelMatkasta – ja Mary vastasi heti, että haluaa ehdottomasti meidät luokseen.

Oltiin sitten Maryn kotona 12 päivää marraskuun alkupuolella. WWOOF-systeemissä tehdään päivittäin 4-6 tuntia töitä ja saadaan siitä korvauksena täysi ylöspito. Tuohon työmäärään oltiin siis varauduttu. Mutta aina, kun kysyttiin Maryltä, mitä voitaisiin tänään tehdä, hän ilmoitti: ”eihän kukaan nyt lauantaina töitä tee” tai ”tehän piditte tänään kaksi workshoppia koulussa, se oli se tämän päivän työ” tai ”no mennään vaikka kaikki ruokakauppaan ja sen jälkeen herkuttelemaan kahvilaan”. Teimme ihan helppoja töitä suurinpiirtein tunnin päivässä. Lopun aikaa vain laiskoteltiin. Monena päivänä minä en tehnyt juuri muuta kuin juttelin tuntitolkulla (peräti kaksi yliopistotutkintoa suorittaneen, erityisopettajana toimineen, huippuälykkään) Maryn kanssa. Huomasimme ajattelevamme elämästä ihan samalla tavalla, pitävämme samoista kirjoista, omaavamme ihan samanlaisen huumorintajun. Sielunsisko siis!!

Maryn luona oli WWOOFaamassa samaan aikaan myös nuori ranskalaispariskunta, Mathilde ja Quentin sekä hollantilainen nuorimies, Ramon. Myös Maryn aikamiespoika Michael ilmestyi viikoksi majailemaan lapsuudenkotiinsa. Koti vilisi myös ystäviä, koiria, Maryn muita lapsia ja lastenlapsia (sekä hiiriä).. Vilske kävi, mutta silti harmonia säilyi, koska koko konkkaronkka (paitsi hiiret) oli samalla aallonpituudella. MIkä parasta, lähes kaikki olivat taitavia musisoijia; aina välillä joku nappasi jonkin soittimen käpäliinsä ja soitteli meidän muiden iloksi ukulelea, didgeridoota, alttonokkista, kontrabassoa, kitaraa… Ja iltaisin musisoimme kaikki yhdessä.

IMG_7593.JPG
Laura, kitara ja Sanni WWOOFaamassa (eli elämästä nauttimassa) 😉

Kaikilla meillä oli sama ”save the world”-mentaliteetti – ja melkein kaikki olivat vegejä -,  joten juttelimme ihan kaikesta, tuntitolkulla, ilta illan perään. Tällaista sielujoukon sympatiaa en ole tainnut kokea kuin parikymppisenä, ensimmäisissä Eurooppa-kuoron tapaamisissa, sekä viime vuosina kansainvälisen YES-nuorisokuoron kanssa. Ihan ihmeellistä. Niinpä olo oli todella haikea, kun lähdön hetki tuli. Kerroin kaikille: teillä on sitten Seinäjoella koti, jos joskus sinnepäin eksytte. Saattavat tullakin, sen verran kirkkaina ystäviemme silmät loistivat :).

IMG_7683.JPG
United Nations of Auckland eli meidän WWOOF-perhe: Sanni, Mary, Michael, Laura, Ramon, Hanne, Mathilde & Quentin

Kun halasimme hyvästejä, Mary tunnusti: hän halusi ennen kaikkea tarjota meille lepotauon, koska hän arvosti niin paljon missiotamme – siis sitä, että lahjoitamme workshoppeja maailman lapsille, että yritämme tuoda iloa pikkuihmisten elämään. Jatkoimmekin matkaa vapaaehtoisTYÖrupeamme jälkeen todella levänneinä. Uskomatonta!

 

Auckland, Uusi-Seelanti: musikaali Hair, yhä edelleen minulle tärkeä!

Kävimme katsomassa musikaaliesityksen eräässä Aucklandin reunamien harrastajateatterissa. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa musikaali, vaan Hair! Siis se 60-luvun lopun New Yorkiin sijoittuva, rauhanaatetta pursuava flowerpower-henkinen musikaali, johon hurahdin lukioaikanani 70-80-luvun vaihteessa. Silloin katsoin upouuden Hair-elokuvan varmaan kymmeniä kertoja, päätin ryhtyä hipiksi heti ylioppilaaksi päästyäni, muuttaa Central Parkiin ja omistaa siellä elämäni rauhalle, solidaarisuudelle, rakkaudelle.

IMG_8086.JPG
“When the moon is in the seventh room..”

Tämä Aucklandin versio Hairista oli aivan loistava (ja ravistava – yllätyimme aika lailla, kun koko 20-päinen esiintyjäkaarti riisuutui näyttämöllä ilkosilleen..). Osasin edelleen kaikki musikaalin laulut ulkoa: Aquarius, Easy to be Hard, Good Morning Starhine.. – ai että nautin!

Yhtäkkiä muistin, millä paatoksella päätin silloin lukiolaisena tehdä oman osani maailman paremmaksi muuttamisessa. Ja sitten tajusin: juuri tästä musikaalistahan elämäni kulmakivet silloin aikoinaan löytyivät – – ja ne kulmakivet ovat edelleen ihan samoja! Pala palalta, kuoroharjoitus kuoroharjoitukselta, oppitunti oppitunnilta, workshop workshopilta puhun lapsille ja nuorille rauhasta, kaikkien ihmisten samanlaisuudesta, kaikkien uskontojen ja mielipiteiden arvostamisesta, ihmisten tasa-arvosta, empaattisuudesta. Näen valon syttyvän yhä uusien ihmistenalkujen silmiin maailman eri kolkilla. Sen saman valon, joka syttyi minun silmiini silloin teininä, 35 vuotta sitten! Silloin nuorena päätin, että noista asioista puhuminen, niiden hyväksi toimiminen on elämäni tärkein päämäärä. Ja nyt minä todellakin teen sitä työtä, omalla tavallani, jokapäiväisessä elämässäni – vaikken päätynytkään hipiksi Central Parkiin :).

Olen syvästi kiitollinen elämäntehtävästäni. Imagine all the people living life in peace <3!

IMG_8172 1.JPG
Leleuvian rauhaa – – – aaaah!

Leleuvia island, Fiji: bliss.

Milloinkahan olen viimeksi viettänyt kokonaisen päivän ilman aikatauluja, pakkoja, kiirettä, painetta? Koto-Suomessa olen jo vuosien ajan onnistunut täyttämään jokaisen viikonlopunkin aamusta iltaan. Kuin kone. Myönnän: tuo jatkuva täysteho ei ole enää ihan terveellä pohjalla, mutta jostain syystä en oikein osaa sitä katkaista.. Välillä koneistoni yskii pahasti, olen uupumuksen rajamailla, ehkä yhden illan poissa pelistä – – mutta sitten motivaatio syöksyy taas sisuksiini (mistä ihmeestä se aina minuun syöksyy??) ja hurrrrrrahdan täysteholle! Tällä matkallakaan ei täydellisiä lepopäiviä ole ollut, sillä matkamme muutamana täysin-kotipäivänä olen ahkeroinut meilien ja Suomi-velvollisuuksien kanssa. Todellinen vuorotteluVAPAA..

Fijillä asuimme viikon pienenpienellä Leleuvian paratiisisaarella tunnin venematkan päässä Fijin isoimmalta saarelta Viti Levulta. Saaren ympäri käveli laskuveden aikaan varttitunnissa, nousuveden aikaan ympäri ei päässyt kävelemään, sillä turkoosina kimmeltävä meri ulottui silloin rannan palmuihin asti. Koko saari oli ”resort”, varattu meidän vieraiden hemmotteluun. Lepoa en silti itselleni suonut; kaikkia tarjottuja aktiviteettaja kokeilin vähintään kerran, moni useasti. You know me..

DSCN0728.JPG
Snorklaava hanne…
DSCN0491.JPG
..melova hanne..P1070987.JPG
IMG_8685.PNG
..kanoottiseilaavat hanne & co..
DSCN1256.JPG
.. koralleja istuttava hanne

Eräänä aamuna meidän oli tarkoitus mennä istuttamaan koralleja meren pohjaan resortin henkilökunnan kanssa, iltapäiväksi olin varannut hieronnan, sen jälkeen ajattelin snorklailla loppupäivän. Mutta kohtalo, Luoja tai joku muu minua paljon viisaampi taho päätti toisin; koska meidän kolmen lisäksi koko saarella oli tuona päivänä vain kaksi muuta vierasta (vaikka majapaikkoja neljän hengen bure-huviloissa oli noin 40!!), oli iso osa resortin 30-henkisestä henkilökunnasta ottanut omin luvin vapaapäivän ja kadonnut kotikyliinsä muille saarille. Niinpä kaavailemamme korallien istutus siirtyi seuraavaan päivään ja hieronta peruuntui.

Tein sitten ennen kokemattoman päätöksen: suonkin itselleni vapaapäivän! Tänään en olisi duracell-pupu: en melo hurjana kanootilla saaren ympäri, en mene opettelemaan SUPpailua (eli en mätkähtele tämän tästä sup-laudalta mereen), en valokuvaa saaren viidakon uhkeaa vehreyttä, en lähde purjehtimaan kanootilla – en edes snorklaa, vaikka rakastankin sitä suuresti.

Päätin Vain Olla.

Ja sen tein! No, tosin luin yhden kirjan, mutta tein sen rennosti, riippumatossa loikoillen, välillä turkoosille ulapalle tuijottaen, aaltojen loisketta, palmujen huojuntaa ja lintujen laulua kuunnellen, ihmetellen pikku rapujen sitkeyttä kantaa selässään isojakin simpukankuoria, käärmeen kiemurtelua meressä, auringon kimmellystä ulapalla..

Ja se lukemani kirja oli aivan täydellinen tuohon hetkeen: Tommy Hellstenin ”Pysähdy – olet jo perillä”. Pikkuhiljaa kirjaa lukiessani tajusin: minä todellakin olen jo perillä! Joten toimin, kuten Hellsten ehdotti: tyhjäsin pääni ajatuksista. Annoin itselleni luvan olla suorittamatta, ajattelematta, miettimättä. Ihan tyhjä pää. Kerrankin. Ihmeellistä. Täydellistä. Bliss.

IMG_8612.JPG
Tie blissiin

Kun palasin Sunset Beachilta viidakkopolun läpi sivilisaation ääreen, olivat Sanni ja Laura ihmeissään siitä, mihin olin kadonnut – olin kyllä kertonut riippumattosessiosta, mutta tytöt olivat olettaneet, etten voinut olla niin montaa tuntia paikallani :). Jopa resortin (omalupalomapäivältään palannut) henkilökunta oli kysellyt, mihin energiadynamo-hanne on kadonnut, olivat kaikki olleet huolissaan.. Huvittavaa :).

IMG_8628 1.JPG
Hannettomaan elämään turhautunut Leleuvia Resortin henkilökunta: “Täällä on aivan liian rauhallistaaaaa…”

Millä tuon bliss-fiiliksen muistaisi? Miten samaan rauhaan pääsisi kotona, arjen puristuksissa, velvollisuuksien alla? Onko se edes mahdollista?

Tavoitteeni olkoon: rauha sisimmässä, vaikka ympärillä käy kuhina. Kuten nyt, lennolla Fiji-Hongkong, kun Fiji Airwaysin lentoemot touhuavat ympäriinsä. Ommmmmm…

IMG_8740.JPG
Leleuvia-aforismi

Let there be peace on earth and let it begin with me (lauloi Seinäjoen tyttökuoro Hongkong Childrens´ Choir Festivalilla 1982!).

IMG_9445 1.JPG
Hanne ❤

No worries Downunder!

Mistä ihmeestä se johtuu, että Ausseissa kaikki (niin synnynnäiset kuin ex patitkin) ovat niin loputtoman auttavaisia, kohteliaita ja kärsivällisiä?

Yllätytään lasten kanssa kerran toisensa jälkeen. Oli kyse sitten minkälaisesta pulasta tai jopa hädästä tahansa, heti kun ollaan edes pikkuriikkisen hämmentyneitä tai epäorientoituneita, jostain tupsahtaa paikalle ritari tai ritaritar kysyen ”G´day – do you need help, mate?”.

img_2293

Vastaavanlaisia ritarikohtauksia on ollut kolmiviikkoisen Aussi-pyrähdyksemme aikana pilvin pimein. Ihan alusta asti. Darwinissa asuimme airbnb-asunnossa yhdessä isäntäväkemme, saksalaissyntyisen Tashin ja Lincin kanssa, ja tuntui siltä, että tällä ihanalla pariskunnalla ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää kuin meidän auttamisemme ihan joka käänteessä. Kokkasivat illallisen, printtasivat karttoja, perehtyivät vuokra-automme manuaaliin, suunnittelivat kanssamme tulevien viikkojemme matkaohjelmaa :).

img_2306
Tash & Linc

Tash & Linc hommasivat meille workshop-koulunkin, ja siellä meitä oli vastassa -lahjapaketin kanssa – paitsi ihana opettaja Sylvia, myös kolmisenkymmentä avointa, ystävällistä, hyväntuulista lasta. Eli jo ekan Aussi-vrk:n aikana tulimme huomaamaan: täällä todellakin autetaan miestä (tai meidän tapauksessamme kolmea naista) mäessä ja myös mäen alla.

 

img_2270
Workshop Humpty Doo Primary Schoolissa

 

 

img_2760
Sanni & Laura Kakadussa

Upeassa Unescon luonnonperintökohteessa, Kakadun luonnonpuistossa kyytiimme liftasi Ausseissa matkaava uusseelantilainen eläkkeellä oleva opettaja Samuel, josta tulikin varsin tietäväinen, auttavainen oppaamme koko loppupäiväksi – opimme paljon aboriginaalielosta, kun Samuel esitteli meille Kakadun luolien seinämiin piirrettyä ”Rock Artia”, ihmiskunnan (: aboriginaalien) vanhimpia taideteoksia. Siispä taas saimme mainiota apua Australian auringon alla.

img_2699
Ihmiskunnan vanhinta taidetta: aboriginaalien Rock Art Kakadussa

Alice Springsissäkin kohdattiin suunnatonta hyväsydämisyyttä – meidät hurmasi ”Kangaroo Dundee” (joka on tätä nykyä jo todellinen mediastara – katsopa youtube-videoita!), Chris Brolga Barnes, joka on omistanut koko elämänsä kenguruorpojen pelastamiselle. Australian tienvieret kun pursuavat kengurunraatoja, ja usein äitikengurun pussissa piileskelee henkiin jäänyt vauvakenguru :). Vauvat pääsevät sitten hyvässä lykyssä Brolgan hoiviin, kunnes ovat valmiita päästettäväksi vapauteen.

Brolga kohtaa jokaisen Kangaroo Sanctuaryyn tulijan henkilökohtaisesti, kyselee ja vastailee lempeän kenguruiden paijailun ja esittelyn lomassa. No, minäpä menin ihan teiniksi, punastelin ja änkytin Brolgan kanssa jutellessani, niin valtava karisma miehellä oli – – hassua ;): Ja Brolga suorastaan pursusi rakkautta kenguruita kohtaan. Eikä pelkästään kenguruita; Brolga sanoi, että hän asui vielä pari vuotta sitten pienessä mökissä kengurujen rakentamansa valtavan aitauksen luona, ja kun samaan mökkiin luikerteli asumaan myrkkykäärme, ei Brolga hennonnut ajaa käärmettä pois – ”after all, snakes have as big a right to live here as humans, right?”. Mistä tämäkin mies ammensi loputtoman lempeytensä?

img_4474
Kangaroo Dundee &kenguruvauvat

Kun noin nelituhatkilometrinen Northern Territoryn (ja Ulurun) valloitus oli ohi, lensimme ultramoderniin Melbournen miljoonakaupunkiin. Siellä alkoi epäonni vaivata. Yhtä sun toista vastoinkäymistä oli heti vastassa, ehkä suurimpana se, että emme saaneet vuokra-autoomme toimivaa GPS:ää. Hankala juttu, kun on suunnitellut ajavansa Victorian syrjäisten takamaiden pikkuteitä pitkin luontoa ja eläimiä ihmetellen. Ja tässä se Aussien avuliaisuus vasta pääsikin täyteen kukoistukseen; moni Aussi piirsi meille karttoja, kirjoitti ohjeita, soitti yltympäriinsä meitä auttaakseen, pahoitteli epäonneamme sydänjuurin surullisena: ”I´m so sorry, mate, I wish there´s something I could do to help you!”. Moni olisi ollut valmis silmää räpäyttämättä repimään vaikka rakkaimmat pelihousunsa auttaakseen meitä, ventovieraita ulkomaalaisia. Ihan käsittämätöntä lähimmäisenrakkautta.

img_4498
Nelimiljoonaisen Melbournen meininkiä

Aussikulttuuriin kuuluu myös se, että aina, kun nähdään ihania Aussielimiä, siitä kerrotaan heti ohiajaville autoille – bongattiin ihan käsittämätön määrä kenguruita ja koaloita Aussiavun takia 🙂

 

img_4647
Reissun eka koalabongaus 🙂

Huippupäivä ritarillisuuden suhteen oli viime keskiviikko. Silloin ajoin summanmutikassa (: ilman GPS:ää) Melbournen keskustaan, etsimme autonvuokrausfirma Atlaksen officen ja aloin tiukkaan sävyyn vaatia toimivaa GPS:ää vuokra-autoomme. Malesialaissyntyinen Atlas-mies oli tosi osaa ottava, soitti aluksi pomolleen ja sen jälkeen ystävälleen – tämä ystävä lähti sitten kesken töistä suoraan luoksemme. Atlasmies iski firman rahat ystävänsä käteen ja kehotti lähtemään meidän kanssamme saman tien GPS-ostoksille. Niin käppäiltiin yhdessä lähimpään hifi-kauppaan. Hifi-kaupassa tämä iloluontoinen, korealaissyntyinen heppu (ilmielävä gangnam style!) ojensi meille suu hangonkeksinä upouuden GPS:n ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Minä tekninen tohelo menin saman tien kysymään hifi-kaupan myyjältä, miten vehje toimii. Mies tutki laitetta aikansa ja totesi: eipä toimi mitenkään ennen perusteellista latausta – ”but my work shift ends right now, so I will personally make sure you´ll find the right way.” Ja niin tämä kolmikymppinen expat jenkki, nykyään aussi Johnny Walker (!) ajoi meidät vuokra-autossamme klo-viiden-ruuhkaisen miljoonakaupungin toiselle laidalle, asteli kanssamme kirjastoon, etsi netistä meille reitit ja printtasi sivukaupalla ohjeita. Pari tuntia Johnin illasta hurahti tähän toimenpiteeseen, mutta John vain hoki: no worries! (John muuten paljastui täydelliseksi sielunveljeksi, joten tämä(kään) tapaaminen ei taatusti ollut sattumaa!).

img_5059
Johnny Walker (jota kutsuin vahingossa Jack Danielsiksi ;))

No, me onnistuimme kuitenkin eksymään heti Johnin käppäiltyä kulman taakse, ja seuraavalla huoltoasemalla kysyin neuvoa keski-ikäiseltä naiselta. Nainen piirsi kartan, selitti, kirjoitti, lähestulkoon väänsi ohjeita kärsivällisesti rautalangasta, mutta kun huomasi, että olin edelleenkin yhtä hölmistyneen näköinen, sanoi: ”I should really pick up my daughter right now, but I can´t leave you in distress.. Please follow me, I´ll lead you to the right road.”: Ja niin ajoimme rouvan perässä pohjois-Melbournen mutkien läpi päämääräämme, Sydney Roadille.

Tänään saimme vihdoinkin uuden GPS:n toimimaan, ja mietimme: saammekohan enää nauttia Aussien loputtomasta ystävällisyydestä nyt, kun emme tarvitse henk.koht. opastusta – – No, saamme! Tänään nimittäin kompastuin äkkiarvaamatta, tohelo kun olen, jotain ihmepuuta ihaillessani puistopolun reunaan, lensin istualleni ja pysyin siinä hetken ällistyneenä. Tohelointini ei silti ollut mitenkään erityisen dramaattista, ihan pehmeä minulle ominainen pikku peruspyllähdys vain. Mutta niin vaan läheisen tien reunaan pysähtyi auto jarrut kirskuen, sieltä ryntäsi luokseni mies, joka kysyi: ”Are you all right?”. Vastasin, että kaikki kunnossa, pelästyin vain. Mies: ”Oh, I got scared, too. Are you sure you´re all right – or can I help you?”. Sanoin, ettei hätää, kyllä lapseni auttavat minut pystyyn, mutta kiitos kovasti. Mies palasi autoonsa selvästi edelleen huolestuneena. Oltiin lasten kanssa taas tästäkin tapauksesta ihan ihmeissämme – tapahtuisiko noin armaassa kotimaassamme?

img_4547
Melbournelaista graffititaidetta  – ei ne Aussit sentään mitään nössöjä ole 🙂

Luen tässä pikkuhiljaa yhdysvaltalaisen Bill Brysonin kirjoittamaa, Australiasta kertovaa Downunder-järkälettä. Yli 400-sivuinen kirja on täpötäynnä sekä mielenkiintoisia faktoja että hauskoja pikku anekdootteja – joten Australia-tietoisuuteni on nyt aika huipussaan. Kirjassa kuvataan myös tarkasti se, minkä kaikki varmasti historiantunneilta muistavatkin: valkoisen miehen Australian-valloitus pääsi täyteen kukoistukseen parisataa vuotta sitten, kun Britanniasta lähetettiin tuhatmäärin vankeja Ausseihin. Suurin osa tänne lähetetyistä vangeista oli pikkurikollisia – joku esim. karkoitettiin Ausseihin, koska hän näpisti puutarhanhoidosta kertovan opaskirjan.. Eivät siis olleet mitään kavalia pettureita tai julmia murhamiehiä! Nyky-Ausseista kuulemma noin kymmenesosa on vankien jälkeläisiä. Vankien jälkeläisiä tai ei: brittejä kuitenkin. Siis hyvin kasvatettuja, kohteliaita ja huomaavaisia.

Toisaalta varsinkin Melbournessa huomasi, miten vahvasti Aasia on osa nyky-Australiaa – Melbournen keskustassa lähes joka toinen vastaantulija oli aasialainen. Ja monen aasialaismaan elämänmenoon kuuluu niinikään kohteliaisuus ja huomaavaisuus.

Niinpä mietin, onko syy tähän suunnattomaan lähimmäisenrakkauteen brittiläisessä ja aasialaisessa perinteissä olla huomaavaisia. -Vai voisiko Aussien ritarillisuus johtua siitä, että joka puolella törmää ihan tajuttomaan kauneuteen: vihreänä pursuavaan luontoon, hellyttäviin eläimiin, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, kauniina kimmeltävään mereen – – – Voiko kaikki tämä kauneus tehdä Ausseissa asuvista onnekkaista niin perustyytyväisiä, että se tekee kaikista lempeitä ja kultaisia? Vai onko salaisuus siinä, että täällä on niin paljon muualta tänne muuttaneita – muuttavatko Ausseihin ennenkaikkea ne, jotka haluavat elää päivästä päivään Hyvää Elämää, rauhassa ja rakkaudessa?

Mutta totuuden nimissä on mainittava tämäkin: mantereen ihan oikeat originaalit, joita vääryydellä aboriginaaleiksi kutsutaan, eivät vaikuta onnellisilta. Kaukana länsimaisesta hyvinvointi-Australiasta sijaitsevan syrjäisen Northern Territoryn pikkukaupungeissa törmäsimme lähes yksinomaan aboriginaaleihin. Yleisvaikutelma oli, että olivat surullisia laitapuolen kulkijoita, ahdistunut ilme kasvoillaan, vähän kuin omasta elämästään eksyneitä. Tuli paha mieli aina, kun näki aboriginaaleja. Edes workshopeissa ei aboriginaalilapsiin saanut juurikaan kontaktia. Jotain on siis mennyt pahasti pieleen aboriginaalien ja ”originaalien” elämäntapojen yhteensovittamisessa. Mietin: ulottuuko hyväsydämisyys sittenkin vain länsimaisiin ihmisiin? Olisiko Aussien ritarillisuus minua kohtaan niin pohjatonta, jos olisinkin afrikkalainen tai aboriginaali?

img_5112
Aitoja aboriginaali-jalanjälkiä 😉

Löysin kaverin fb-päivityksestä maailmankartan, jossa näytettiin, mitkä maailman kansat ovat empaattisimpia. Minulle niin rakas Liettua oli yllättäen maailman epäempaattisin, Suomi kuudenneksi epäempaattisin. Itä-Euroopan maat pärjäsivät huonommin kuin länsi-Eurooppa. Englanti edusti Euroopan kärkipäätä, Aasian maat sijoittuivat hyvin, Pohjois-Amerikka ykkösenä (jenkkien tekemä tutkimus, juupa juu). Ja Australia oli – ei yhtään yllättäen – aika lailla kärkipäässä.

Tutkimustuloksia selitettiin sillä, että heikoimman itsetunnon omaavat kansat ovat useimmiten niin kiinni oman kurjuutensa vatvomisessa, ettei edellytyksiä empatialle ole. Hmm.. Niinhän se on: kun itsellä on kurja olo, ei energiaa tai huomiota riitä kenellekään muulle.

Onkohan jotain tehtävissä – miten suomalaisten itsetunto saadaan kohdilleen? Jos ei menestyminen Pisa-tutkimuksessa (jota on tälläkin matkalla minulle ylistetty vähän väliä), sodan ja Neuvostoliiton varjosta kukoistavaksi hyvinvointivaltioksi urakointi, (moneen UnelMatkamaahan verrattuna) tasa-arvoinen yhteiskunta, yhdessä maailman kauneimmista maista eläminen – tai edes LOISTAVAN Saara Aallon menestys X Factorissa ❤ kohota suomalaista itsetuntoa, mikä ihme sitten kohottaa? Tarttis tehrä jotain.

img_5099

Kiama, New South Wales, Australia 16.10.16

Hanne O

img_4537

 

 

 

Kiss me! It´s happen! SHUT UP!! – ja muita UnelMatkan kielikukkasia

img_0888

Jos joku asia on tullut kristallinkirkkaaksi tässä reissun puolenvälin paikkeilla (: se on 8 pv:n päästä!), niin tämä: KIELITAITO ON SUPER-HYPER-ULTRATÄRKEÄÄ!!

Let´s face it: nykymaailmassa (ehkäpä Siperiaa, Etelä-Amerikan sademetsiä, Kiinan takamaita ja napamantereita lukuun ottamatta) ei vain pärjää ilman englanninkielen taitoa. Ennen tätä reissua en ole ymmärtänyt, kuinka korvaamattoman tärkeää on hallita englanninkieli niin hyvin, että sillä osaa, paitsi hoitaa jokapäiväiset asiat, myös mennä syvemmille tasoille. Mieluiten kyetä vitsailemaankin :). Huumorihan se on sekä elämän suola että sokeri…

img_8838

Ollaan tähän mennessä reissattu yhdeksässä maassa, joissa yhdessäkään ei puhuta englantia äidinkielenä. Olemme olleet koko reissun aikana kunnolla tekemisissä vain kahden äidinkielenään englantia puhuvan ihmisen kanssa: Sambian-puuhanaisemme britti-Natalien ja kanadalaissyntyisen Balin-emäntämme Lisan. Helpotus on ollut jättimäinen, kun heidän kanssaan on sekä ymmärtänyt että tullut ymmärretyksi (ja jopa tuntenut pientä alemmuuskompleksia ei-täydellisestä enkunkielen taidostaan). Kaikkien muiden, yhteensä satojen reissun aikana kohtaamiemme ihmisten kanssa on todella kamppailtu ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen suhteen.

img_8621

Armaat lapseni ovat aina olleet huvittuneita siitä, että omaksun vaistomaisesti puhekumppanini aksentin ja samalla yritän nousta/vaivun samalle kielitaito/-taidottomuustasolle. Poistuvat nurkan taakse hihittelemään, kun sanon: ”You come -tomorrow – six – car – here?!” tai ”Me – not happy – price – too big!”. Lasten mielestä ymmärretyksi tulemista ei yhtään auta, jos molemmat osapuolet puhuvat tankerousenkkua. Mutta minä olen eri mieltä; jos vääntäisin menemään tiukka amerikkaa liukkaalla jenkkiaksentilla, menisivät pienen sanavaraston ja persoonallisen lausumistyylin omaavat puhujat ihan totaalilukkoon – – – tai niin oletan..?

img_0725

Oli miten oli, hermoni ovat välillä totaalisesti palaneet sen kanssa, kun asioita ei millään saa sovittua, kun traagisia väärinkäsityksiä syntyy kuin sieniä sateella, tai kun toinen ei kerta kaikkiaan saa selitettyä jotain tuiki tärkeää asiaa. Vaikkapa, moneltako taksi hakee meidät lentokentälle. (Tai mikä on sovittamani hellemekon lopullinen hinta.) Tämän seurauksena ovat välillä otsasuoneni pullistuneet – ja lapsiparkani ovat noloina, kun äiskä tuittuilee :/. (Ja juu, nolottaahan minua tietenkin jälkikäteen, ja päätän osoittaa dalai-lamalaista tyyneyttä seuraavassa turhauttavassa kohtaamisessa (siinä onnistumatta..))

img_0414

Ollaan koko reissun ajan paljolti oppaiden ja taksikuskien varassa, joten elo on välillä hämmentävää, kun vastapuoli ei vain millään saa selitettyä, missä mennään (välillä ihan kirjaimellisestikin). Yllätyksiä tulee ihan jatkuvalla syötöllä. Viimeksi pari päivää sitten, kun kiersimme ”Quaranteed English Speakingin”, sinänsä ystävällisen kuskin kanssa Balia ristiin rastiin, ja pätkähdettiin vain aina jonnekin parkkiin. Ulos piti nähtävästi aina mennä jotain katsomaan/tekemään. Pikkuhiljaa meille aina sitten selvisi, missä olimme. Tällä kuskilla, kuten nähtävästi monella muullakin balilaisella, puuttui kirjainvarastosta monta konsonanttia, mm. r, w, g. ja (ilmeisesti?) p. Todella hämmentävää. Jos hän yritti sanoa vaikkapa “now we´ll go to rice terrasses”, hän onnistui sanomaan suunnilleen “naa il oo tu lais tellasss”. Ota siitä nyt sitten selvä!! Heppu oli kehitellyt myös omaperäisen tavan – hän hoki kerran toisensa jälkeen (tosin oudon arkisella äänensävyllä) KISS ME! Tuo komento veti minut hiljaiseksi (eikä saanut toimimaan pyydetysti). Laura oli se, joka lopulta ymmärsi, mitä kuski yritti sanoa – nimittäin ”excuse me!”. Aikamoinen helpotus, koska olin jo alkanut miettiä, mihinkähän meidät kuskataan illan pimetessä..

img_8984

Singaporessa taksikuski puolestaan komensi: SHUT UP!, kun yritimme keskustella taksimatkan aikana. Mies ei kuullut pädinsä gps:n puhetta, kun me puhuimme – no, me vaiettiin hetkeksi, mutta heti, kun alettiin puhua taas (hiljaisella äänellä), sanoi heppu uudestaan ”SHUT UP!!!”, nyt vieläkin ponnekkaammin. Oltiin sitten hipihiljaa loppumatka. Miesparka ei gps:stä huolimatta meinannut löytää esikaupungin sivukadulla ollutta airbnb-asuntoamme, hoki sitten hysteerisenä ”:,: Oh my God oh my God oh my God :,:!” Klassinen esimerkki siitä, että kielitaitoa kannattaa hioa hienovaraisemmaksi, muuten saattaa olla hieman liian paljon dramatiikka ilmassa (tai sitten se heppu oli oikeasti vähän outo..).

img_9402

Intian Agrassa Taj Mahalin -oppaanamme toimi superkiva, hauska ja melko kielitaitoinen Benson. Mutta oli tällä varsin paljon Intian historiasta tietävällä Bensonillakin oma kielikukkasensa: aina, kun hän halusi osoittaa, että jotain yllättävää oli tapahtunut Intian historian koukeroissa, hän keinutti veikeän intialaisesti päätään ja sanoi: It´s happen!. Tuo on nyt sitten meidän uusi sloganimme, keinuvan pään säestyksellä…

img_8653

Qatarissa olimme koko päivän safarilla valtavassa hiekka-autiomassa, aina Saudi-Arabian rajamailla asti. Jeeppimme kuskina toimi hiekkadyynejä kiihkeästi ylös alas ajeleva arabimies. Kotimatkalla mies sanoi puhelinkeskustelunsa jälkeen arabialaisen kiihkeästi: ”You not pay camel!?!?”. Hämmentyneenä pyysin häntä tarkentamaan. I tell you camel cost you use camel not pay!!”. Noh, nyt minä sitten hermostuin kunnolla ja annoin tulla täyslaidallisen siitä, ettemme ymmärtäneet puheestaan aiemmin muuta kuin että kamelikyytiä on luvassa, niinpä kuuliaisena kiipesimme kamelin selkään, ja että olimme ihan pimennossa koko dyyniseikkailun aikana, koska hän ei kertonut meille mistään mitään, ja että meitä oli johdettu harhaan; retkikuvauksessa kun luvattiin kuskin kertovan meille koko reissun ajan Qatarista, erämaasta, safarista (ja että vegeruokaakaan ei meille tarjottu, vaikka niin luvattiin, ja merivesikin oli ihan – liian – KUU-MAA!). Eipä hermostumiseni tietenkään auttanut tuumaakaan. Eihän heppu siitä mitään ymmärtänyt, hoki vain ”YOU NOT PAY CAMEL!!!” Kun arabimies hermostuu, siitä on leikki kaukana. Toisaalta, kun pohjalaisnainen hermostuu, ei sekään ole leikin asia. En sitten maksanut – ME NOT PAY CAMEL! – mutta olisi ehkä kuitenkin pitänyt kustantaa heppu englanninkielen kurssille.

img_8720

Summa summarum: olen todella, todella iloinen, että niin lapsuudenkodissani kuin itse perustamassani perheessä on panostettu kielitaitoon. Kielitaito avaa ovet, tuo sielut toisten sielujen lähelle, sallii huumorin kukkia, auttaa ymmärtämään, että kaikki me tässä samassa lätäkössä polskijat ollaan kuitenkin lopulta ihan samasta puusta laskeuduttu.

((Ja ehkäiseehän kielitaito myös tahattomat pussauskehoitukset 🙂!))

 

Ubudissa, Balilla 24.9.2016

hanne o

img_0787

Syväsukellus uskontoihin, pikkupulahdus Gangesiin

Islam – hindulaisuus – buddhalaisuus – jooga – meditointi – ayurveda-hoidot – patikointi – itsetutkiskelu. Ja Ganges!!

 

                                                                                       Rishikesh, Intia 10.9.2016

 

Intia teki sen, mitä toivoinkin: sai aikaan kunnon itsetutkiskelun, rauhoittumisen ja pysähtymisen. Ihmeellinen maa, todella.

Syventyminen alkoi itse asiassa jo Qatarissa; Qatarissa asuva eteläpohjalaissyntyinen emäntämme Tuula oli saanut järkättyä meille paikat Qatarin suurimman ja koko maailman viidenneksi suurimman moskeijan Sheikh Muhammad Ibn Abdul Wahhaab Mosquen esittelykierrokselle. Tuo kierros järjestetään vain kerran kuussa, eikä se ole normaalisti turisteille avoin juttu. Mukaan pääsee kerrallaan vain parikymmentä aidosti islaminuskon faktoista kiinnostunutta ihmistä.

 

kyltti.JPG
Qatarissa moskeijan ulkopuolella oleva kyltti

DIPPAUS ISLAMIIN

Moskeijaan pukeuduttiin mustiin apaya-kaapuihin ja hiukset peittäviin mustiin hijab-huiveihin – qatarilaisten naisten perusasuun. Kasvoja meidän ei sentään tarvinnut peittää, tosiin kuin monen qatarilaisnaisen. Aika hurjalta tuntui pukea päälle tuo paljon debatoitu asu.. Niin, miehet saivat tietenkin pukeutua ihan miten mielivät (vähän ärsytti..).

 

moskeija
Me kolme mustissamme moskeijan sisällä

 

Esittelykierros kesti 2 ½ tuntia, oppaanamme toimi englantilaissyntyinen, parikymppisenä kristinuskosta islaminuskoon kääntynyt Dominic. Tämä varsin tietäväinen heppu kertoi islaminuskon perusasiat – ja yritti pilke silmäkulmassa lempeästi käännyttää meitä ei-islaminuskoisia. Sen verran karismaattinen Dominic on, että varmasti joskus onnistuukin. Dominicin kertoman perusteella islam ei vaikuta yhtään sen sotaisammalta uskonnolta kuin kristinuskokaan. Kukaan ei kysynyt Dominicin mielipidettä tai selitystä kiihkoislamilaisten itsemurhaiskuille, mutta aavistan, että hän ei hyväksy niitä. Ainakin Dominicille islam on rauhaa rakastava ja muita kunnioittava uskonto.

Saimme poikkeusluvan seurata rukouskutsua sekä rukoushetkeä moskeijan sisällä – jopa me naiset! Naiset kun eivät yleensä pääse moskeijan alakertaan, vaan istuvat erillään miehistä yläkerran aitiossa, miesten katseilta piilossa :/.

 

sannihiekka.JPG
Sanni hiekkaerämaassa Qatarissa Saudi-Arabian rajan tuntumassa

PULAHDUS HINDULAISUUTEEN

Kolmipäiväinen Qatarin vierailumme sai siis jo syvemmät mielen vedet liikkeelle. Intiassa uskontoihin tutustuminen jatkui; ensimmäisenä Varanasissa, joka on hindulaisuuden tärkein kaupunki. Sekasortoinen kaupunki itse asiassa: täysin kaoottinen liikenne, pakokaasun kyllästämä – joten moni piti huivia suunsa edessä -, täynnä meteliä ja jopa aggressiota; näimme monta tilannetta, jossa ihmiset kävivät toistensa ja eläinten kimppuun (paitsi lehmien, jotka ovat hinduille pyhääkin pyhempiä). Mielenkiintoista, sillä Varanasi on pyhä kaupunki – juuri sinne hindut tulevat suorittamaan tärkeimmän rituaalinsa, puhdistautumisen Gangesissa. Jokaisen ”kunnon hindun” tulee peseytyä ainakin kerran elämänsä aikana Gangesin pyhässä vedessä. Hindut suorittavat syntiensä pois pesemisen tietyn rituaalin mukaan, uppoavat välillä kokonaan veden alle, purskuttavat (likaista) vettä suussaankin. Gangesin vesi on tosin tätä nykyä Varanasin kohdalla niin saastunutta, että puhdistautumisesta voi seurata tauteja – aika ristiriitaista :/. Hindut tulevat myös kuolemaan Varanasiin: jos tulee siellä polttohaudatuksi, “pääsee suoraan taivaaseen”.

 

jokimeininki
Varanasi, Gangesin rannalla pyhä rituaali- ja joessauimispaikka

Pääsimme seuraamaan aitiopaikalta – minä kiipesin peräti viereisen talon kattoterassille hyviä kuvakulmia etsiessäni – tunnin kestävää hindujen kaunista Aarti-seremoniaa, joka tehdään Gangesin äärellä: seitsemän nuorta miestä teki kauniita yhtäaikaisia liikeratoja, poltti hyväntuoksuisia suitsukkeita, nosteli savuavia kynttilöitä ja tulilyhtyjä, soitti torvia ja kelloja, taustalla rituaalilaulua ja -soittoa.

Mystinen tunnelma katosi kyllä kuin tuhka tuuleen, kun kotimatkalla riksakuskimme ryntäsi yhtäkkiä riksasta ulos ja alkoi hakata sumeana toista riksakuskia, joka oli sattunut parkkeeraamaan ajoneuvonsa meidän riksamme väylälle.

 

aarni.JPG
Varanasi, hindujen Aarti-seremonia

Hindulaisuuden syvin olemus on minulle edelleen mysteeri, vaikka olen täällä Intiassa usealta siitä kysellyt. Hindut palvovat tuhansia jumalia, joka asialle tuntuu olevan oma jumalansa. On norsunpäinen Ganesh, apinajumala Hanuman, on Shiva, Krishna, Parvati, jnejne (sattumalta toimimme hindujen tavoin, kun näppärä apina ryöväsi viime tiistaina Sannin kädessä olevasta muovipussista mangon – aina tiistaisin hindut ruokkivat apinoita saadakseen hyvää onnea Hanumanilta). Kukaan haastattelemistani hinduista ei ole osannut vastata minulle ihan yksiselitteisesti, millainen on hyvä hindu, mitkä ovat hindulaisuuden keskeisimmät hyveet tai miten kaikki nämä jumalat liittyvät hindulaisuuden sanomaan. Vain sen ole saanut selville, että lehmä on pyhä, koska se ”luo elämää ”. Jostain syystä hindulaisuus esitetään meille kristityille usein jotenkin pelottavana. Pelko taitaa olla turhaa – eilen 5 ½-tuntisen vuorelta-alas-patikointimme mainio opas, hindulainen Arvind sanoi: ”jokainen ihminen on samanlainen: kaksi silmää, kaksi jalkaa – ja jokainen meistä pelkää, rakastaa ja toivoo. Miksi emme kohtelisi joka ikistä samalla lailla kuin toivomme meitä kohdeltavan?”. Siinäpä se, kultainen sääntö, sama kuin kristinuskossa.

 

kieto
Intiassa buddhalaisuus ja hindulaisuus on kietoutuneet toisiinsa; mm. tämän buddhapatsaan sivussa on hindulainen jumalpatsas

SUKELLUS BUDDHALAISUUTEEN

Kävimme myös Varanasin lähellä Sarnathin kaupungissa. Siellä Siddhartha Gautama piti ensimmäisen saarnansa valaistumisensa eli Buddhaksi muuttumisensa jälkeen. Tuolla paikalla on seissyt jo tuhansia vuosia koruton buddhalainen temppeli eli stupa, joka on tärkeä pyhiinvaelluspaikka buddhalaisille.

Olimme muuten ainoat länsimaalaiset Sarnathissa, samoin kuin monessa muussakin reissumme intialaiskohteessa. Meihin suhtaudutaan yleensä hämmentyneen kohteliaasti, herkeämättä tuijottaen. Valokuviakin meistä otetaan vähän väliä, taidetaan olla vähän outo näky Intian takamailla: länsimainen äiti kahden teinityttönsä kanssa.

 

rula
Buddhalaisia rukousrullia (en tiedä oikeaa termiä…)

Kun saavuimme Bodhgayan pikkukaupunkiin, olin juuri lukenut Elizabeth Gilbertin Eat pray love-kirjan Intiaan sijoittuvan pray-osuuden, joten olin jo valmiiksi syvissä mietteissä. Niinpä Bodhgaya ui heti sieluuni. Tuossa pikkukaupungissa, silloisessa kylässä istui Siddhartha Gautama luonnossa meditoiden. Suuren boddhipuun alla 2560 vuotta sitten istuessaan hän vihdoin koki valaistumisen, nirvanan, ja alkoi sen jälkeen levittää buddhalaisuuden sanomaa, aluksi juuri Sarnathissa.

 

Koko Bodhgaya on omistettu buddhalaisuudelle, paikka on täpötäynnä buddhalaisia stupia. Koska hindulaisuus ja buddhalaisuus kulkevat Intiassa käsi kädessä, on stupien välissä hindulaisia temppeleitä. Paikka kuhisee ulkomaalaisia. Buddhalaisuutta harjoittavat ihmiset joka puolelta maailmaa – erityisesti Aasiasta – tulevat juuri Bodhgayaan pyhiinvaellusmatkalle. Bodhgayassa on ainakin thaimaalainen, kambodzalainen, nepalilainen, kiinalainen, japanilainen, burmalainen, laoslainen, srilankalainen ja bhutanilainen stupa, ja useampi intialainen. Ja oppaamme vei meidät joka ikiseen stupaan! Intialainen kaupusteleva, kerjäävä ja metelöivä elämänmeno alkoi heti stupien ulkopuolella, mutta stupissa oli ihmeellisen harras ja hiljainen tunnelma. Varmasti silläkin on vaikutusta, että alkoholi on Bodhgayassa (ja koko maakunnassa) kiellettyä – alkoholin haittojakaan ei ole.

 

man.JPG
Mandala Bodhgayassa Sri Lankan stupan katossa

Bodhgayan stupat kylpevät rauhassa ja valossa. Muutamassa stupassa – kuten srilankalaisessa – tuli pala kurkkuun ja kyyneleet alkoivat valua. Rakastavan valon voima on ihmeellinen, sen tuntee missä vain, kun unohtaa ennakkoluulonsa ja avaa sydämensä.

bud
Bodhgayassa markkinameininkiä heti stupien ulkopuolella – kaikesta löytyi buddha-versio…

Kaikkein satumaisin paikka on juuri tuon boddhipuu ja sen vierelle rakennettu Mahabodhin temppeli. Tuo on se paikka, jonne buddhalaiset yrittävät päästä edes kerran elämässään. Mahabodhiin Dalai lamakin tulee meditoimaan ja rukoilemaan monituhatpäisen buddhalaisjoukon kanssa viiden vuoden välein – seuraavan kerran ensi tammikuussa (hetken mietin, tulisinko minäkin..).

 

puu
Wikipedian kuva ihmisistä, jotka rukoilee sen boddhipuun alla, jossa Buddha valaistui

Me olimme Mahabodhissa peräti kolmesti. Joka kerralla Mahabodhin kaunis puutarha oli täynnä uskovaisia, jotka rukoilivat, kiersivät stupan kolmesti myötäpäivään (me myös!) ja meditoivat. Viimeisellä visiitillämme pimenevässä illassa menimme mukaan meditoimaan boddhipuun alle. Pidin mieleni avoimena, ja se täyttyi vahvasti anteeksiannon ja anteeksipyytämisen sanomalla. Mietin kaikki ne elämänvaiheet, joissa olen tuntenut kokevani vääryyttä ja myös ne, joissa olen itse ollut osasyyllinen ristiriitoihin. Pyysin anteeksi erikseen kaikilta ja annoin anteeksi kaikille minua satuttaneille. Mieleni täyttyi rauhasta ja lempeydestä. Ihan aidosti. Ihmeellistä.

maha
Wikipedian kuva Mahabodhin stupasta, buddhalaisuuden tärkeimmästä temppelistä

Kun lopetin meditoinnin, löysin Sannin ja Lauran eräästä puutarhan syrjäisemmästä kolkasta, tehden meditoivia chikong-liikkeitä, joita rakas norjalainen ystävämme, buddhalaisuuteen kääntynyt Merethe opetti YES-kuorolaisille viime keväänä Vilnan-lauluviikkomme aikana. Satumainen näky.. Menin mukaan, teimme kauan liikkeitä hitaasti ja hartaasti, ja mieleni täyttyi rakkaudella. Elämäni kauneimpia kokemuksia lasteni kanssa, ikimuistoista.

 

bodbud.JPG
Bodhgayassa buddhapatsaan luona

Kiipesimme myös lähellä Bodghayaan olevalla vuorella luolaan, jossa Buddha istui kuusi vuotta syömättä murustakaan, tarkoituksenaan saada askeesin avulla vastaus siihen, miten kärsimys saataisiin loppumaan maailmasta. Luola oli pelkistyneisyydessään vaikuttava – kyyneleet tulivat taas.

 

STOPPI RISHIKESHISSÄ: JOOGAA, MEDITOINTIA, PATIKOINTIA, AYURVEDAA – JA GANGES!

Bodhgayan jälkeen matkasimme – jälleen yöjunalla – Delhiin ja sitten vielä toisella junalla pohjoiseen, tänne Himalajan liepeillä sijaitsevaan Rishikeshin kaupunkiin. Satumaisen kaunis Rishikesh on jyrkkien, metsien peittämien vuorten ympäröimä, Gangesin rannalla laaksossa sijaitseva pikkukaupunki, jonka joka kolkka pursuaa elinvoimaista vihreää luontoa. Rishikesh on, paitsi jälleen yksi pyhä paikka intialaisille, myös turistien suosima. Rishikeshiä pidetään myös maailman joogapääkaupunkina; joka puolella on joogakouluja, ashrameita, meditaatiokeskuksia, ayurveda-hoitoloita ym. pysähtymiseen, sisäänpäin kääntymiseen ja elämänarvojen tutkimiseen kannustavia paikkoja.

mai se ma.JPG
Rishikesh: maisema meidän hotellin terassilta

Tässäkin kaupungissa alkoholi on kielletty, mutta niin on lihakin – kaupungissa tarjotaan vain kasvisruokaa! Meille tämä sopii oikein hyvin, olemmehan kaikki vegetaristeja. Turismi on kuitenkin tuonut lieveilmiöitä: huumeita, ainakin marihuanaa on kuulemma tarjolla joka puolella. Meillekin kaupattiin ”viattoman näköistä koristetta, jonka saa muutettua piipuksi”. No, me emme ole kuitenkaan huumehörhöihin törmänneet.

 

bod
SaiLai patikkaretkellä bodhipuun juurella

Täällä olemme huoahtaneet peräti kuuden yön ajan – viimeiset kaksi viikkoa ovatkin olleet niin hurjaa menoa, että tarpeeseen tuli! Rishikesh-stopin aikana olemme käyneet jooga- ja meditointitunneilla (5 kpl), ottaneet intialaiseen perinnetietouteen perustuvia ayurveda-hoitoja (3 kpl), patikoneet läheisillä vuorilla (koko eilispäivä), käyneet parilla intialaisen musiikin soittotunnilla (2 kpl) ja ihan vain huokaisseet. Ja uineet Gangesissa (1 kpl)! Itse asiassa vain minä pulahdin Gangesin ihanan vilvoittavaan veteen, Sanni ja Laura kahlailivat. Niin, täällä Gangesin vesi on puhdasta, koska se tulee suoraan vuorilta. Alajuoksulla vesi on todella saastunutta. Yleensä Gangesin vesi on täällä kristallinkirkasta, mutta nyt sade- eli monsuunikauden aikana maitokahvin väristä.

 

lehm.JPG
Lehmät ja Ganges Rishikeshissä

Meillä oli viisi yksityistä joogasessiota: neljä hotellin salissa ja yksi joogasessio eilen koko päivän patikoimisreissumme alkajaisiksi korkealla (1650 m) vuoren päällä taivasalla, Himalaja taustanamme, apinoiden hyppiessä ympärillämme. Henkkoht joogaopemme Manni on nuori, lempeä intialaismies, joka kestää yllättävän hyvin sen, etten taivu läheskään kaikkeen, mitä tunneilla tehdään (mutta minulle tämä taipumaton kroppani on turhauttava kokemus). Sanni ja Laura sen sijaan saavat jatkuvasti kehuja joogaopelta – ja minä ihmettelen, miten luontaisia joogaajia lapseni näyttävät olevan. Lihakset ovat kipeitä ahkeran joogaamisen jälkeen – tosi hyvää tekee!

Niin, joogaopekin kannustaa mieleen rauhoittamiseen, tässä hetkessä elämiseen, negatiivisten ajatusten häivyttämiseen, rauhaan..

 

kunjapura
Me joogataan kunjapura-vuoren laella

Toissapäivänä kävimme katsomassa Rishikeshin version Gangesin äärellä suoritettavasta Aarni-seremoniasta. Olipa koskettava! Ajauduimme ihmismeren mukana ihan tapahtumien keskipisteeseen, keskelle tiiviisti pakkautunutta intialaista väkijoukkoa. Volyymit olivat kovia, rummut ja käsiurut soivat, hindulainen laulu raikui ja hiki virtasi. Kun paikalle astui guru, Pujya. Swamiji, tunnelma sähköistyi, ihmiset pakkautuivat tiiviisti mahdollisimman lähelle guruaan. Seremonian aikana oli monta hetkeä, jossa yhdessä toimiminen ja yhteisöllisyys korostuivat. Meidät ”vääräuskoiset” otettiin mukaan mitään kyselemättä, lämmöllä ja hymyillen. Minulla tietenkin taas kyyneleet vuotivat…

artsi
Aarti-seremonia Rishikeshissä: kaikki hyväksyttiin mukaan 🙂

 

Pitkillä Intian sisäisillä junamatkoillamme (olemme istuneet + nukkuneet Intian junissa yht. 40 tuntia!) luin siis Eat pray loven Intian-osuuden (viimeisen, Balilla kirjoitetun osuuden luen sitten parin päivän päästä Balilla J). Pray-osuus todella saattelee lukijan henkisiin pohdintoihin. Upeaa tekstiä kerta kaikkiaan, allekirjoitan joka sanan!

Intian-junalukemisiin kuului myös rakkaiden Taija- ja Elina-ystävieni minulle matkalukemisiksi antama Dalai lama –kirja (muuten, täällä opin: nimi lausutaan: Da-LAI lama). Kirjan otsikko: Myötätunto – sisäinen rauha ja onnellisempi maailma. Kirjan teksti on niin totta, ja ihanan tuttua, näin juuri elämästä ajattelen! Tämän kirjan sanoma on sama kuin Eat pray loven – ja sama kuin buddhalaisuuden, kristinuskon, islamilaisuuden ja hindulaisuuden ja oletettavasti myös kaikkien muiden uskontojen: toimi aina kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan, arvosta elämän lahjaa ja Jumalan valoa itsessäsi, suhtaudu myötätunnolla kaikkeen mitä kohtaat – ja pyri kasvattamaan itse itsestäsi parempi, rakastavampi ihminen.

Ystäväpiirissäni on tämän reissun tuloksena myös hinduja – islamilaisia ja buddhalaisia uskovia on ystäviini kuulunut jo kauan – ; ja kaikki nämä eri uskontoja edustavat ystäväni ovat hyväsydämisiä, rehellisiä, luotettavia, empaattisia ja syvällisiä ihmisiä. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa!!

 

bersio
Intian versio kokiksesta, Thums up 🙂

Ihmeellinen Intia: elämänarvojen selkeyttäjä, ajatuksia ravistava, stressiä poistava. Pysäyttävä <3!

Carpe Africa -> Carpe Asia!!

UnelMatkan ensimmäinen osuus, 54 vrk eli vajaat 2 kk eteläisessä Afrikassa on nyt loppumassa. Seuraavaksi suuntaamme Aasiaan – ensimmäiseksi Arabian niemimaalle pikkuriikkiseen, upporikkaaseen Qatarin valtioon, sitten Intiaan.

Juuri nyt istun Cape Townissa Century City-ökykauppakeskuksen pihalla suihkulähteiden solistessa, tätä upeaa kaupunkia hallitsevaa, jättimäistä Pöytävuorta ihaillen.

Olemme taistelleet jo kuukauden MacBookini muistitilaongelmien kanssa (well, muun muassa 4000 kuvaa+videota täyttivät macin muistin), ja Century Citystä löysimme vihdoin I-Storen – I-Storeja kun ei ole ihan jokaisessa eteläisen Afrikan kaupungissa!! Täällä ja tänään tietsikkaongelmat vihdoin hoidettiin (JIPIIII!) ja kone pelittää taas :)! Kun myyjä parka yritti selittää minulle asioiden oikeaa laitaa tietokoneslangilla, enkä ymmärtänyt sanaakaan, sanoin:

”Minä olen muusikko. Kuvittelepa, jos yrittäisin selittää sinulle vaikka trumpetin soittamista muusikkoslangilla, teoreettisesti, hurjalla vauhdilla – se on se tunne, mikä minulla on, kun puhut minulle tietsikkakieltä.” Myyjä kiitti tästä uudesta näkökulmasta, lupasi pitää sen jatkossa mielessä aina, kun hermot meinaa mennä jonkun ”digimamun” kanssa :).

14095980_10204842450779778_6417629725524982960_n

No, lähdin tänne poshiin shopping centeriin ”kotoa” vahingossa turkoosit kiinalaiset feikkicrocksini jalassa :), joten vapautin seitsentoistavuotiaani tyylittömästä seurastani, ja annoin hänelle tunnin omaa shoppailuaikaa. Tulin itse istumaan tänne talvi-Afrikan kirkkaan taivaan alle. Kohta tosin pitää jo lähteä ”kotiin” flunssaa sairastavan Lauran luo (ei ole malariaa, oireet on tsekattu :/). Ja niin, Mariahan lähti Suomeen pari päivää sitten, aloitti saman tien itsenäisen elämän rakkaansa Makken kanssa, tamperelaisena!! Nyt meitä matkaajia on siis enää kolme..

Niin, istun tässä ja mietin: mikä on Afrikan periodin loppusaldo? Miten heinä- ja elokuu eteläisessä Afrikassa muuttivat minua? Onko maailmankuvani nyt erilainen? Opinko jotain? Olenko vihdoinkin hieman viisastunut?

Vastaus, tiivistäen: jälleen kerran universumi näyttää minulle: rentoudu, luota, heittäydy. Ja heittäydy ennen kaikkea odottamattomaan. On aivan eri asia heittäytyä vaikkapa aikataulutetusti vaijerin varaan Zambezin rotkon ylle kuin lähteä ajelemaan päämäärättömästi pitkin Etelä-Afrikan maaseutua. Minulle ennalta sovittu, aikataulutettu kuilun yllä vaijerin varassa kiikkuminen on paljon helpompaa kuin päämäärätön ajeleskelu turvallista (hmm) moottoritietä pitkin. Loppuviimeksi kyse on halustani purkittaa, kategorisoida ja hallita elämää. Jumankauta, edes 53 ja 1/2 v elämää ei ole saanut minua oppimaan tätä yksinkertaista asiaa: ELÄMÄÄ EI VOI HALLITA!!

Mitäpä, jos tästä lähtien antaisinkin sattumalle sijaa? Jos luottaisinkin siihen, että universumi laittaa minut juuri oikeaan paikkaan oikeana aikana; että juuri tämä läksy minun on juuri nyt opittava, juuri nämä ihmiset minun onkin tavattava. Tai juuri tämä aikaansaamattomalta näyttävä päivä minun onkin elettävä, ihan ilman ennalta määrättyä tulosvastuuta. Vallankumouksellista!

Ennen UnelMatkaa määrittelin matkan tärkeimmäksi tavoitteeksi hellittämisen ja sattumaan luottamisen. No, muutaman kerran olen vasta ihan viime päivinä osannut hellittää, ja pelkästään hyvää on siitä seurannut: mielenkiintoisia keskusteluja uusien ihmisten kanssa, ystävällisiä hymyjä, mainioita caffe latteja :), silmiä hivelevää luonnonkauneutta. Olkoon siis sattuman luottaminen ja hetkessä eläminen tavoitteeni myös tulevien kuukausien ajan.

Yritän ottaa etäisyyttä myös Suomi-elämään; olla kommentoimatta niihin whatsapp-, messenger-, teksti- ja sähköpostiviesteihin, joihin minun ei ole aivan välttämätöntä vastata. Tämä myös selityksenä niille, jotka ovat odottaneet minun ottavan kantaa, paukauttavan mielipiteeni, laativan aikatauluja entiseen malliin: yritän olla kommentoimatta, vaikka se vaikeaa minulle onkin :)! Maailma pyöriköön hetken ilman, että minä yritän sitä pyörittää!
Huh, Carpe Diem.

Huomenna opettelen irti päästämistä 210-tuntisen Thai Relaxing -paketin avulla; kun Sanni ja Laura menevät shoppailemaan, astun capetownilaiseen thaihoitolaan, jossa thai-kuuma-öljyhieronta + päähieronta + jalkahieronta + kasvihöyryhoito + kukkakylpy + thaikasvohoito saattanevat minut pysyvään nirvanan tilaan…

 

Niin, uusin tämän reissun oppitunneista:

Maailma ei ole mustavalkoinen, ei edes tässä ultrahämmentävässä Etelä-Afrikan valtiossa, jossa nimenomaan musta/valkoisuus on The Issue. Täälläkin löytyy kaikkeen selitys, pehmennys, syy ja seuraus. Jostain syystä luin kaksikymppisenä ison määrän apartheidia sivuavia eteläafrikkalaisia romaaneja, ja siitä lähtien olen kammonnut tätä maata. Ajatellut, että kaikki Etelä-Afrikan valkoiset ovat itsekkäitä rasisteja. Niinpä olin hieman vastahakoinen, kun Sanni ja Laura sanoivat, että he haluavat meidän tulevan UnelMatkalla Etelä-Afrikkaan. Mutta lasten ehdoilla tässä nyt mennään, siispä tänne tultiin. Ja siinä olin oikeassa, että hämmentävä tämä maa on; tämäkin kauppakeskus voisi olla aivan hyvin jossain eurooppalaisessa tai yhdysvaltalaisessa suurkaupungissa. Afrikkalaisuus ei näy tässä paikassa MITENKÄÄN – tai no, ehkä siinä, että kahviloiden ja ruokapaikkojen työntekijät ovat yksinomaan mustaihoisia. Eilen kiertelimme maan etelärannikkoa, ja yhtä hyvin olisimme voineet olla Välimeren rannalla. Hyväntoivonniemellä oli pelkästään eurooppalaisia ja kiinalaisia (valtavat määrät!!) turisteja. Koko Cape Townin seutu on täysin länsimaista.

Ihmeellinen no man´s land. Js toisaalta, everybody´s land. Rotujen sekoittuminen on ilmiselvää – kaikennäköisiä ihmisiä, kielten ja kulttuurien sekamelskaa.. Ja rasismista: sitä en ole nähnyt missään.

Sanni tutustui vuosi sitten netissä capetownilaiseen teinipoikaan Stephaniin, jonka kanssa ovat nyt tavanneet lähes joka ilta Cape Townin –viikkomme aikana. Toissaillan vietimme kaikki Stephanin kotona. Teinit olivat keskenään, minä juttelin intensiivisesti Stephanin vanhempien ja 90-vuotiaan mummon kanssa. Opin paljon illan aikana. Ylenkatseeni eteläafrikkalaisia valkoisia kohtaan katosi kuin tuhka tuuleen. Kuka minä olen sanomaan, mitä itse ajattelisin, tekisin, miten toimisin, jos olisin syntynyt vaikkapa viidennen polven valkoihoisena tässä maassa? Kuten Stephenin isä Paul sanoi: ”90 % eteläafrikkalaisista vain haluaa elää rauhassa omaa elämäänsä, tehdä työtä ja nauttia elämästä”. Kuulemme median kautta vain vähän siitä, mitä tässä ihmeellisessä maassa tapahtuu ja miten tämä maa voi. Juuri nyt Etelä-Afrikka ei voi hyvin – ja niinpä valkoiset eteläafrikkalaiset muuttavat muihin länsimaihin; Englantiin, Kanadaan, Yhdysvaltoihin. Ja Eurooppaan – Stephanin isän mukaan valtaosa Etelä-Afrikan valkoisesta väestöstä tuntee olevansa eurooppalaisia. Yllättävää! ”Rotujen väliset jännitteet eivät koskaan katoa”, sanoi Stephanin äiti Inga. ”Elämäntapamme ovat niin erilaiset, jo pelkästään omistamisen ja tulevaisuuden käsite valkoisilla niin erilainen kuin mustilla, ettei tämä maa voi ikinä elää täysin tasapainossa”. Surullinen toteamus ihmiseltä, joka rakastaa kotimaataan ja on päättänyt jäädä tänne asumaan perheensä kanssa, vaikka suurin osa suvusta ja ystävistä on jo muuttanut muualle.

Ja muuten: nämä valkoiset eteläafrikkalaiset ihailevat suunnattomasti Nelson Mandelaa. ”Kunpa kaikki maailman johtajat olisivat yhtä viisaita kuin Mandela – silloin eläisimme kaikki rauhassa, toisiamme kunnioittaen”, sanoi Stephenin 90-vuotias mummo Lisa.

Ylihuomenna suuntaamme siis Afrikasta kohti syvällistä, henkistynyttä, mystistä Aasiaa. Afrikan-viikkojen aikana olen lukenut pikkuhiljaa Eat Pray Love -kirjan ensimmäistä, Italian-kuukausia käsittelevää osuutta. Tavallaan Afrikan-periodimme on kuin tuon kirjan ensimmäinen osa: konkreettinen, juureva, luonnon kanssa symbioosissa elävä, normielämästä pikkuhiljaa irrottautuva. Päätin: vasta kun astun Intian kamaralle, aloitan kirjan toisen osuuden, jonka Liz Gilbert kirjoitti intialaisessa ashramissa – mekin asumme Intiassa viikon joogakaupunki Rishikeshissä, joten ehkä fiiliksemme ovat siellä hieman eatpraylovemaiset..

Entäs sitten kirjan kolmas osa, jonka Gilbert kirjoitti Balilla – aion tietenkin lukea sen Balilla :)! Olkoon Balin-jakso sisäisen rauhan ja tasapainon löytämistä. Ehkä jopa opin rakastamaan itseäni, ehdoitta, tällaisena vajavaisena..

Come, what may – universumi tekee aina, kuten haluaa :)!

 

 

 

 

,